Telkasta tulee jääkiekkoa. Tykkään siitä kyllä itsekin, mutta nyt on niin väsynyt olo, ettei jaksa katsella sitä. Tämä viikonloppu on ollut hieno. Ihanaa olla miehen kanssa kahden... herätä kun huvittaa ja mennä sinne minne huvittaa. On käyty pitkillä ajeluilla, nautittu keväästä, käyty syömässä, leffassa ja vaan oltu. Ai niin ja käytiin kalassa. Kala ei syönyt, mutta muuten oli aivan ihanaa olla järvellä. (vaikka naama paloi, taas...) toissakesään huomasin muutosta sen verran, että pääsin veneeseen laituriltakin. Viime kesänä edes uskaltanut yrittää, kun olin niin kankea edellisenä kesänä. Nyt pääsen ja aivan ihanaa... Uistin tulee perässä, kaunis järvi äänineen ja maisemineen, hyvä seura aj kunnon dekkari. Kesä on täällä!

Samalla reissulla mietin kovasti sitä mitä haluan elämältä, avioliitolta ja äitiydeltä. ensimmäisenä tuli mieleen ajatus siitä, että tällä menolla en ole täällä nauttimassa tästä kaikesta kovin kauaa enää. Minua on siunattu kaikenlaisilla asioilla ja olen saanut monta monta uutta alkua ja herätystä elämässäni. Tulin oikein surulliseksi siitä, että annan sen kaiken valua hukkaan asian takia, johon MINULLA on se valta.

Toki sitä ei kukaan voi valita elämänsä pituutta tms. mutta siihen miten elämänsä elää voi vaikuttaa, paljonkin. Minä olen alkanut oppia sen suurimman läksyn, joka minulla oli opittavana; elämä on tässä! Nämä hetket ovat tässä ja arvokkaita. Ovet maailmalle ja onneen ovat avoimina, ovet elmänmittaiseen onneen ovat auki ja minun on vain otettava se askel ja uskallettava elää sitä onnellista elämää!

Ystäväni tietävät minun käyttävän paljon termiä onnistumiskrapula. Juuri nyt minulla on ollut kevään mittainen elämässä onnistumiskrapula. Minä olen saanut kaiken mistä olen haaveillut. Koti, mies, lapsi ja oma puutarha niin ja työ jossa viihdyn. Työ joka on minun maailmani kokoinen, vastuuta sopivasti asioista, jotka eivät ole liian raskaita kantaa. Minut on johdatettu siihen mihin olen pyytänyt tietä yläkerran isännältä jo vuosia. Minulle on annettu oma keskinkertainen elämä! Kiittos siitä!

MUTTA: nyt on sitkutukset sitkutetttu. Enää ei ole niitä tekosyitä, miksi en voi elää nyt ja tässä. Nyt ne puitteet on saavutettu. Nyt on sitten ihan omassa hanskassa se miten elämäni tästä eteenpäin elän. olenko hiljalleen pystyyn (tai istualleen/köllölleen) kuoleva ihmisraunio vai olenko se henkinen muumi-mamma joka olen aina halunnut olla. Henkinen siksi, koska muumius on jo koettu fyysisesti ja se ei oikein ole kivaa.Haluan luoda kotiini sellaisen sallivan, kutsuvan ilmapiirin, olla luova ja ahkera. MUTTA osata myös pysähtyä kaiken tärkeän ääressä: ystävien kanssa juomaan lasi teetä, juttelemaan hetkeksi, kuuntelemaan lapsien asioita, kannustamaan miestäni hänen seikkailuissaan...  Siksi minä haluan olla olemassa ja paremmassa hapessa.

Kiitos jälleen kaikille tukijoukoille. ilman teitä ja suurta kannustusta ja tukea, en olisi selvinnyt viime keväästä. Ei sen väliä onko tuki ollut tuntikausien puhelin keskusteluja, ystävänpäiväkortti, kommentti täällä tai viesti. Ne kaikki yhdessä tekivät minulle sellaisen tukiverkoston, josta jaksan taas ponnistaa kohti  uutta parempaa, tai keskinkertaista, huomista kohti. KIITOS RAKKAAT YSTÄVÄT!

Loppuun vielä paras rukousvastaus, jonka olen elämässäni saanut. "Jeesus sanoo: älkää valittako!" Sitä kohti pyrin ja aina se vaan saa hymyn huulilleni :D